lauantai 25. tammikuuta 2014

Mari-tädin seikkailut Afrikassa osa 7: Jälkitunnelmia

Ensimmäinen matkanjälkeinen viikko Suomessa alkaa lähestyä loppuaan, eikä voi kuin todeta, että jos matka oli rankka, niin oli kotiinpaluukin. Kuten jo ehdin uumoillakin, Helsingin hyinen kylmyys, suhteellinen hiljaisuus ja lähes täydellinen vilinän puute ovat tuntuneet todella vierailta Bobo Dioulasson lämmön, melun ja jatkuvan tohinan jälkeen.

Viime päivinä olen lueskellut leirimme keskeisen järjestäjän Aakusti Oksasen uskontotieteen pro gradua vuodelta 2006, joka on kokonaisuudessaan ladattavissa  internetistä tämän linkin takaa.

Gradun sivuilla seikkailevat samat ihmiset, joihin saimme kolmen viikon aikana tutustua, ennen kaikkea mestarirumpalimme ja leirimme keskeinen järjestäjä Zoumana Dembele sekä hänen pikkuveljensä Amidou. Johdantoluvuissa taas on kerrottu Burkina Fasosta, sen kansoista, djembemusiikista ja tanssiperinteestä hyvin ytimekkäästi ja silti todella mukaansatempaavasti.

Suosittelen lämpimästi kaikille Burkina Fasosta, rumpumusiikista, kansanperinteestä ja minun Afrikan-puuhistani kiinnostuneille.

Lopuksi pieni videonpätkä, jonka kuvasin ensimmäisellä viikolla taksin ikkunasta: 

video

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Tong tong, tin tin tii! Eli Mari-täti Afrikassa osa 6: kamelengoni



Matkalle lähtiessäni kuvittelin, että tulisin Burkina Fasoon ensisijaisesti soittamaan rumpuja, toissijaisesti lomailemaan Länsi-Afrikan auringossa, näkemään paikallista elämää ja tanssimaan länsiafrikkalaisia tansseja. Kuten niin usein elämässä, kävi hiukan toisin. 


Ensimmäisenä kurssi-iltana Bobossa istuimme iltaa Anniinan saluunalla. Se on talo, jossa suurin osa kurssilaisista majailee. Syömme siellä lähes kaikki ateriamme ja vietämme muutenkin paljon aikaa. Noin kahdeksan aikaan illalla ovestamme astui sisään ihanin koskaan näkemäni tai kuulemani soitin. Se paljastui 16-kieliseksi kamelengoniksi ja soittajana oli Bouko Traoré, joka saattaa hyvinkin olla maailman tämän hetken paras ngonisti. Boukon ngoninsoitto on juuri sen sortin musiikkia, joka resonoi jossain syvällä olemukseni sisäkerroksissa. Siinä on ilo, suru, kauneus ja virtuoottinen taito yhdessä päräyttävässä paketissa.  

Onneksi en ensimmäisenä iltanamme tiennyt Boukon huippungonistin maineesta vielä yhtikäs mitään, sillä muussa tapauksessa en olisi luultavasti uskaltanut heti soiton tauottua marssia suoraan miehen luo ihailemaan soitinta, kysymään, saisiko sitä kokeilla ja olisiko hänellä mahdollisesti aikaa pitää minulle soittotunteja seuraavan kolmen viikon ajan. Soittotuntien sopiminen ei tietenkään Burkina Fasossa käy ilman suurta määrää neuvottelemista, säätöä ja eri ihmisten konsultointia, mutta lopputulos oli se, että pääsin ensimmäiselle ngonitunnilleni jo pari päivää myöhemmin. 


Kuultuani viitisen minuuttia Boukon soittoa tiesin myös, että minun on täysin mahdotonta lähteä tästä maasta ilman, että olen tosissani yrittänyt hankkia itselleni oman ngonin, joten samassa säätösyssyssä sain lopulta myös tehtyä soitintilauksen. Tulevaisuuden varalta huomautettakoon, että soittotuntien, soitintilauksen ja ennen kaikkea niiden hintojen yhtäaikainen säätäminen ei ole tässä maailmankolkassa lainkaan suositeltavaa, vaan kaikki sopimukset olisi parasta tehdä yksi kerrallaan. Kaikki kuitenkin onnistui lopulta erittäin hyvin, ja nyt minulla on oma, paikallisten soitinrakentajien paikallisesta puusta, kurpitsasta ja vuohesta valmistama kamelengoni.

Oma vauvani. Puuta, kalebassia, ja vuohennahkaa ja siimaa Burkinasta, narua, ja metallia muualta ("Euroopasta" eli mitä luultavimmin Kiinasta).   



Kävi siis niin onnellisesti, että ensimmäisen kurssiviikon torstaina pääsin ensimmäiselle ngonitunnilleni. Tunnit pidetään Boukon kotona, joka sijaitsee noin kolmensadan metrin päässä minun kotioveltani. Lyhyestä etäisyydestä huolimatta Boukolla on tapana hakea minut ja ngonini tunneille mopollaan. Uskoisin, että tämä johtuu yleisen huomaavaisuuden lisäksi ennen kaikkea siitä, että Bouko ei erityisemmin halua kaltaiseni tubaabunaisen* pölähtävän kotiinsa varoittamatta. Lisäksi hyvin lyhyestä matkasta ja hienon asuinalueemme turvallisuudesta huolimatta Boukon kotikortteli ja kortteliemme väliin jäävä jättömaa edustavat huomattavasti meidän hienostoaluettamme epämääräisempää seutua, joten olen ollut aluksi hiukan kummalliselta tuntuneeseen järjestelyyn lopulta varsin tyytyväinen.


Tuntimme alkavat siitä, että Bouko koputtaa portillemme, minä nappaan mukaan ngonini, avaimet, vesipullon ja ehkä pari pulloa Ya Tonicia (tai Youki Toncia, jos minulla on ollut huono kauppaonni. Ya on paljon parempaa kuin Youki, ja muistuttaa kilpailijaansa enemmän molempien schweppesiläistä esikuvaa). Portista päästyä Bouko soittelee ngoniani niin kauan, kunnes saan portin kunnolla lukkoon. Tähän yleensä vierähtää tovi jos toinenkin – lukko toimii oikein hyvin, mutta sitä pitää kääntää kolmesti päinvastaiseen suuntaan, kuin luulisi, ja minä olen sen lukitsemisen suhteen jokseenkin neuroottinen etenkin, jos talolle ei jää ketään.
 
Aluksi tervehdimme saman sisäpihan asukkaita, jotka viettävät aikaa kotiensa edustoilla rupatellen ja tupakkaa poltellen tai vaihtoehtoisesti lakaisevat, pesevät pyykkiä, laittavat ruokaa, opiskelevat, juoksevat edestakaisin asioilla tai tutkivat kiertelevien kaupustelijoiden valikoimia. Tähänastisten tuntiemme aikana Boukon sisäpihalla on ollut mahdollisuus ostaa muun muassa kankaita, koruja, erilaisia auton osia, elektroniikkaa, tyhjiä pulloja ja upouuden näköisiä lakanoita, joiden pakkauksissa lukee suurella IKEA. 

Tervehdyskierroksen jälkeen Bouko etsii käsiinsä meille istuimet milloin mistäkin. Jos jakkarat ovat eri kokoisia, hän tarjoaa minulle aina niistä korkeampaa, mutta minä vaadin saada istua pienemmällä, koska olen seistessä reilusti päätä Boukoa lyhempi, ja jalkani vasta Boukon jalkoja lyhyemmät ovatkin. Lisäksi matalalta jakkaralta on helpompi soittaa ngonia kuin korkealta. Kaikkein helpointa olisi soittaa maassa istuen, mutta päivittäisten jakkaraneuvotteluidemme intensiivisyyden vuoksi en ole rohjennut ehdottaa moista moukkamaisuutta. Neuvottelumme päättyvät aina siihen, että minä saan tahtoni läpi, Bouko kysyy kellonaikaa ja aloitamme tunnin laittamalla soittimemme samaan vireeseen.


Minun ngonissani on kymmenen kieltä ja metalliset viritysnupit. Lisäksi sitä koristaa ilmiselvä Pikku Myy (toisin sanoen Bamfora-tekstissä mainitsemani Aja). 












Kuten edellä mainitsinkin, Boukon ngonissa kieliä on kuusi enemmän kuin minun ngonissani. Lisäksi Boukon ngonissa on perinteisemmät puiset viritysnupit, jotka vaativat kunnolla toimiakseen juuri oikean määrän kosteutta. Jos ngonissa on perinteinen virityskoneisto, sitä on jatkuvasti kasteltava, jotta nupit pysyvät hiukan turvonneina ja paikoillaan. Jos taitamaton ngonisti laittaa soittimeensa liikaa vettä, käy luonnollisestikin niin, että nupit turpoavat niin, että ne eivät liiku enää mihinkään, jolloin ei auta muu kuin odottaa, että vesi haituu. Tosin Bobossa tämä käy mitä todennäköisimmin hyvin äkkiä – läpimärät pyykitkin kuivuvat yleensä alle tunnissa – mutta tätä en ole päässyt koskaan todistamaan, sillä Bouko osaa tietenkin asiansa täydellisesti, ja oma soittimeni ei onneksi kotiseudullaan kostutusta vaadi. Odotan kauhulla, millaista jälkeä kotimme rutikuiva sisäilma upouudessa tilausngonissani tekee, mikäli Air France on suopealla tuulella ja saan kaikukopan ehjänä perille.

Virityskoneistoa ja kielten määrää lukuun ottamatta kaikki kamelengonit tuntuisivat olevan pitkälti samanlaisia. Ngonia soitetaan yleensä molempien käsien peukaloilla ja etusormilla näppäillen, mutta muutkin soittotavat ovat erittäin mahdollisia. Kaikukoppa on tehty kalebassista, jonka päälle on viritetty vuohennahka, joka on naulattu paikoilleen suurella määrällä enemmän tai vähemmän koristeellisesti aseteltuja niittejä. Minun ngonissani niitit on asetettu spiraalikuvioiksi. 







Kaikukopassa on reikä, joka tuntuisi olevan aina joko pyöreä tai Afrikan mantereen muotoinen. Vanhemmissa ngoneissa on suosittu pyöreää muotoa, mutta tällä hetkellä Afrikan muotoinen reikä tuntuisi olevan suuressa suosiossa kaikissa muissakin kuin varta vasten meitä soittavia tubaabuja varten rakennetuissa ngoneissa ja muissakin kaikukopallisissa kielisoittimissa (kuten vaikkapa ngonia laajemmalle levinneessä ja sitä läheisesti muistuttavassa korassa). Monet ihmiset ja aivan erityisesti muusikot, tanssijat ja soitinrakentajat täällä ovat erittäin ylpeiltä kulttuuristaan ja perinteistään ja vaikuttavat kokevan vahvaa yhteenkuuluvuutta myös muun Saharan eteläpuolisen Afrikan sekä afroamerikkalaisen kulttuurin kanssa, ja Mama Afrikan kuva soittimessa on ymmärtääkseni tapa osoittaa tätä yhteenkuuluvuutta.   

Soittotuntimme tapahtuvat siis Boukon rauhallisella sisäpihalla, jossa hyvin harvoin on tuntiemme aikana enemmän kuin kahdeksan ulkopuolista kuuntelemassa, kun Bouko ja tubaabo soittavat ngonia. Istumme Boukon ulko-oven edustalla mangopuun alla, jonka oksalle on jostain syystä ripustettu housut (kuivumassa ne eivät siinä ole, sillä pyykkinaru on aivan puun vieressä). Suoraan edessämme on pölyinen maastoauto, josta on puhjennut vasen eturengas. Sekä taloa kiertävällä vaaleaksi rapatulla muurilla että vastapäisellä seinällä vilistää tämän tästä kaiken värisiä, kokoisia ja muotoisia liskoja – lintuja täällä näkee hyvin vähän, mutta liskoja sitäkin runsaammin. Eilen tuntimme oli erinäisten poikkeusolosuhteiden vuoksi meidän pihallamme, ja pistin merkille, että meillä näkyi soitin aikana vielä tavallistakin enemmän liskoja. Ehkä ngonin ääni koskettaa niitäkin. 




* Tubaabu on dioulaa eli bambaraa ja tarkoittaa tietenkin valkoista.