keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Syksyn värejä Kiotossa



Hyvin monet japanilaiset suuntaavat syksyisin ruskan aikaan Kiotoon ihailemaan puiden väriloistoa, ja niinnpä mekin suuntasimme tänne hengähtämään pariksi päiväksi ennen kuin työt jatkuvat Tokiossa perjantaina.Ratkaisu on osoittautunut mitä mainioimmaksi.

Jokohamasta matkustaa Kiotoon luotijunalla vähän reilussa kahdessa tunnissa. Lounastimme aseman lähellä 11. kerroksessa sijaitsevassa ravintolassa, josta oli upeat näkymät kaupungin yli. Minä söin annoksen, jossa oli tofua ja sen sukulaisia ties kuinka monella tapaa.


Majoituimme perinteiseen japanilaiseen majataloon eli ryokaniin. Ryokanissa kengät riisutaan heti ulko-ovella ja pukeudutaan tohveleihin. Vessakäyntejä varten on muistettava pukea erilliset vessatohvelit, ja ne on ennen kaikkea muistettava vaihtaa takaisin tavallisiin tohveleihin vessakäyntien jälkeen. Tämä on minulle haaste. Tästä huolimatta olen viihtynyt ryokanissamme todella hyvin. Kaikki on hyvin pelkistettyä ja yksinkertaista, mutta kuitenkin erittäin kodikasta. Täällä ihmisen on hyvä olla.

Kioto on Japanin vanha keisarillinen pääkaupunki, ja erityisesti temppeleitä tuntuu olevan suunnilleen joka nurkalla. Temppelialueilla on valtavan kaunista ja tähän aikaan vuodesta aivan valtavasti ihmisiä, enimmäkseen turisteja muualta japanista mutta toki myös meitä ulkomaalaisia.


Valokuvat tekevät jonkinlaista oikeutta väriloistolle mutta ihmisvilinälle eivät alkuunkaan - tunnelma oli ajoittain kuin loppuunmyydyssä rock-konsertissa tai ruuhkabussissa.


Bambumetsässä oli lumottu tunnelma huolimatta siitä, että väkeä parveili sielläkin kuin Aleksanterinkadulla alennusmyyntiaikaan. Kuvissa bambut näyttävät harmailta, mutta todellisuudessa metsässä oli vaaleanvihreän utuinen valo, jota kamerani ei osannut tavoittaa.



Väsyn helposti väkijoukoissa, joten annoin muiden jatkaa seuraaville temppelialueille ilman minua. Sen sijaan hain kaupasta sushia ja luumutäytteisen, nori-levään käärityn riisipallon ja nautin ne ryokanissa vihreän teen kera. Ryokanissa kylvin pitkän kaavan mukaan noudattaen englannikielisiä ohjeita kylpyhuoneen seinällä. Niiden mukaan japanilainen kylpy noudattaa pitkälti samaa kaavaa kuin suomalainen sauna, mutta saunan tilalla on höyryävän kuuma ammeellinen vettä.
 







sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Jokohama!

Työni ovat vieneet minut nyt marraskuussa pariksi viikoksi Japaniin. Olemme olleet Tokion naapurikaupunki Jokohamassa nyt muutamia päiviä. Olen viihtynyt yllättävän hyvin.


Yliopistokampuksen ginkokuja.



Kampusaluetta.

Ginkopuun lehtiä.




Tänään lounastimme japanilaisittain eväslaatikoista, joita on etenkin paremmissa kaupoissa lähes loputtomalta tuntuva valikoima. On virkistävää syödä ruokaa, jonka raaka-aineet pystyy jotenkin arvaamaan vasta ensimmäisen puraisun jälkeen.Pelkästään katsomalla en olisi arvannut, että laatikossani on lohta, riisiä, perunaa ja vihanneksia.


Lounas.

Aika-ajoin kaikki on liikaa ja väkijoukot ahdistavat, mutta eivät läheskään niin paljon ja usein kuin etukäteen kuvittelin. Työpäivän jälkeen kävimme kävelyllä Tulevaisuuden Satamassa. Kaupungissa on kuulemma oikeakin satama.  




Päivälliseksi söimme ruokalajia, jota olen pitkään halunnut kokeilla, nimittäin Okonomiyakia. Minun lettuuni oli leivottu katkarapuja ja valtavasti keväsipulia.

Lettuja! Japanista!
Huomenna koittaa viimeinen päivä Jokohamassa, ja suunta on kohti Kiotoa.Olenkin aina halunnut matkustaa luotijunalla. 512 kilometrin luvataan taittuvan kahdessa tunnissa.

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Ihana arkipasta

Tänään hain ystävän lentokentältä ja sain laittaa lounasta hänen keittiössään. On aina erityisen suurta luksusta päästä jonkun toisen keittiöön kokkailemaan, eikä tänään ollut poikkeus.

Fettuccinea fetalla, kikherneillä ja jalapeño-oliiveilla

Annoksesta riittää aika monelle. Meitä oli kolme, ja yli jäi aika tavalla ruokaa.

oliiviöljyä
sipulia
valkosipulia
mustapippuria
500 g nauhapastaa
pieni pussillinen pakastepinaattia
purkillinen kikherneitä
purkillinen jalapeñotäytteisiä oliiveja
purkillinen fetajuustoa
kirsikkatomaatteja


Laitoin pastan keittymään. Kuullotin hetken sipuleita ja valkosipuleita oliiviöljyssä, minkä jälkeen lisäsin kaikki loput ainekset suunnilleen ylle listaamassani järjestyksessä.Oliivien tulisuus toimi pinaatin aivan lempeyden ja valkosipulin kanssa paremmin kuin olisin arvannut.



Persiljakastike

noin puoli desilitraa oliiviölyä
puolikkaan sitruunan mehu
ruokalusikallinen juoksevaa hunajaa
puolikas nippu persiljaa

Laitoin kaikki ainekset tehosekoittimessa sekaisin. Käytin kastikkeeksi salaattiin, jossa oli jääsalaattia, paprikaa ja paahdettuja auringonkukansiemeniä. 


Syyskirje

Viimeisimmästä blogitekstistä on kulunut hyvin monta kuukautta, joten nyt on aika ottaa mallia Amerikan-sukulaisisten joulukirjeistä ja kirjoittaa kuluneen vuoden tärkeimmät kuulumiset. Kulunut vuosi on ollut raskas mutta antoisa kuin matka Länsi-Afrikkaan. 

Lokakuussa 2013 jäin pitkälle sairauslomalle työstäni kielenopettajana. Sairausloman syynä olivat masennus ja ahdistus, toisin sanottuna varsin pahaksi päässyt työuupumus. Noudatin lääkärin ohjeita ja tein kahden viikon ajan kaikkea sellaista, mikä teki minulle hyvää. Musisoin, kävin kävelyillä, vietin aikaa ystävien seurassa, kävin konserteissa. Tarkastuksessa olin yhtä huonossa kunnossa kuin lomaa hakiessanikin, ja sain viikon lisää. Kolmannella viikolla aloin kunnolla ymmärtää, miten huonossa kunnossa olin.

Marraskuussa 2013 kaikkein lamauttavin väsymys alkoi väistyä, ja palasin töihin. Huomasin selviäväni töistäni joten kuten, mikä oli siinä tilanteessa voitto. Minulla oli töissä jatkuva – ja kenties osin viisaskin – tarve esittää, että asiat olivat paljon todellisuutta paremmalla tolalla. Onnistuin mielestäni melko hyvin. Tämä johti siihen, etten osannut pyytää sitä tukea, jota olisin tarvinnut. Vuoden takaisen työyhteisöni tuntien tukea olisi hyvin todennäköisesti ollut tarjolla, jos olisin uskaltanut kertoa, missä oikeasti mentiin.

Joulukuussa 2013 sain iloisia uutisia: apurahahakemuksemme oli tuottanut tulosta! Tiedossa oli pieni oppikirja-apuraha seuraavalle vuodelle. Sanouduin irti työpaikastani ja lähdin Burkina Fasoon. 
 
Tammikuu 2014 alkoi Bobo Dioulasson auringossa, lämmössä, rytmeissä, liikkeessä ja sävelissä. Matkalla aloin vähitellen ymmärtää, että ihmisiin luottaminen ja toisiin nojaaminen on elinehto. 

Kotiin palattuani tajusin suureksi surukseni, että avioliittoni oli jäänyt masennuksen ja kaiken muun myllerryksen jalkoihin. Tämän lisäksi olin korviani myöten rakastunut kitaransoiton opettajaani.  Helmikuussa totesin, ettei auttanut kuin erota Juhasta.

Maaliskuussa sain Turusta työtarjouksen, josta en olisi voinut kieltäytyä, vaikka olisin halunnutkin.

Muutin aprillipäivänä Turkuun yksin, mutta ystävien avulla ja tuella. Kevät ja kesä menivät pitkälti uuteen kaupunkiin ja töihin totutellessa, Helsingin ja Turun välillä matkustaessa, pakatessa ja avioeroasioita järjestellessä sekä edellä mainitun kirjaprojektin parissa.
Heinäkuussa 2014 Juha ja minä jätimme viimein avioerohakemuksen. Vietin loppukuun mökillä upeista lomasäistä nauttien. Elokuussa aloin toden teolla viihtyä Turussa.
Lokakuussa 2014 vietimme Jannen kanssa kahdeksankuukautispäivää niin, että esittelin Jannen äitini suvulle. Edellisenä viikonloppuna olimme ottaneet varaslähdön Jannen äidin suvun parissa. 

Nyt voin paremmin kuin koskaan ja paljon paremmin kuin pitkään aikaan. Harkitsen tosissani joulukirjeen kirjoittamista ystäville ja sukulaisille.



keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Kaalia!

Näin talvikauden loppupuolen kunniaksi innostuin ostamaan vielä yhden jättiläismäisen kaalinpään, josta tein ison kasan kaalilaatikkoa ja yhden pienen mutta varsin hyvän vokin. Tulin samalla vahingossa keksineeksi todella hyvän tavan marinoida kaalia - marinadi on osapuilleen sama, kuin edellisen postaukseni lettujen kastike.

Aasialaisittain marinoitu kaalisalaatti 

valkokaalia
reilusti kevätsipulia
reilu ruokalusikallinen raastettua tuoretta inkivääriä
puolisen desiä riisiviinietikkaa
puolisen desiä vaaleaa sienisoijakastiketta
loraus juoksevaa hunajaa
2 ruokalusikallista rypsiöljyä
ruokalusikallinen vettä
pieni loraus seesamiöljyä
2 kokonaista tuoretta chiliä (sitä suurehkoa mietoa lajia, joita saa tavallista marketeista)

Leikkasin kaalin, kevätsipulin ja chilin hyvin ohuiksi viipaleiksi. Yhdistin kaikki muut ainekset keskenään, sekoitin kasviksiin ja laitoin noin puoleksi tunniksi jääkaappiin marinoitumaan.



Mustapapu-kasvisvokki

marinoitua valkokaalia
pari desiä valmiiksi keitettyjä mustia papuja
pari porkkanaa ohuina viipaleina
4 kynttä valkosipulia
kevätsipulia

Paistoin kaikki ainekset nopeasti pienessä määrässä kaalin marinadia. Aloitin porkkanoista, sitten lisäsin sipulit, pavut ja aivan lopuksi kaalin sekä loput marinadista. 



lauantai 8. maaliskuuta 2014

Lettuja! Kiinasta!

Olen pitkästä aikaa miettinyt paljon Kiinaa, kiinalaisia ja etenkin Kiinan täysin käsityskykyni ylittävää historiaa, sillä olen lukenut Jung Changin mainiota kirjaa Kiinan viimeinen keisarinna, joka kertoo 1800-luvun loppupuolella Kiinaa hallinneesta leskikeisarinna Cixistä. Cixi oli keisarin jalkavaimo, joka teki 25-vuotiaana leskeksi jäätyään vallankaappauksen yhdessä ystävänsä ja samaisen keisarin lesken keisarinna Zhenin kanssa. Tämän jälkeen hän hallitsi etevästi ja menestyksekkäästi Kiinaa monien vuosien ajan.

Sattui niin sopivasti, että Helsingin Sanomien ruokasivujen teemana oli menneenä torstaina Aasia ja tarkemmin ottaen aasialaiset letut ja pannukakut. Otin siis viipymättä kokeiluun kiinalaiset kevätsipuliletut, kiinaksi cong you bing. Kyllä totisesti kannatti - ihmettelen vielä nyt pari päivää myöhemminkin, miten jauhoista, öljystä ja sipulista voi saada aikaan jotain näin taivaallisen herkullista. Laura Kaapron alkuperäinen resepti löytyy täältä, ja noudatin sitä varsin tarkkaan. Kastiketta ja täytettä muokkasin hieman, koska olen hiukan allerginen seesaminsiemenille.

Kiinalaiset kevätsipuliletut ja inkiväärikastike (4 lettua)

Taikina

2 dl kuumaa vettä
4 dl erikoisvehnäjauhoja
1,5 tl leivinjauhetta
1 tl suolaa

Laitoin veden kuumenemaan vedenkeittimeen ja sekoitin sillä välin kuivat aineet keskenään kulhossa. Tämän jälkeen autuaasti unohdin, että minun oli tarkoitus sekoittaa kiehuvaan veteen hieman kylmää vettä ennen sen kaatamista kulhoon kuivien aineiden päälle - kaadoin siis 2 dl kiehuvaa vettä kulhoon ja poltin siinä hiukan sormeani. En suosittele. Käsillä sekoittamisen sijaan sekoitin siis veden ja jauhot toisiinsa muovilusikalla, odottelin hetken taikinan jäähtymistä ja sitten vaivasin edelleen varsin kuumaa taikinaa muutaman minuutin eli niin kauan, että sen sai melko helposti pyöräytettyä palloksi. Jätin taikinan lepäämään siksi aikaa, kun tein letuille kastikkeen, mihin meni juurikin reseptin suosittelema lepoaika eli noin 20 minuuttia (kastikkeen tekisi helposti paljon nopeamminkin, mutten pitänyt mitään kiirettä).

Kastike

sopivasti kevätsipulia
1 rkl raastettua tuoretta inkivääriä (jos kyseessä on miedonmakuinen tehotuotettu lajike, niin kuin minulla oli, jos käytössä on luomuinkivääriä tai muuten vahvanmakuista inkivääriä teelusikallinen riittää aivan varmasti)
0,5 dl riisiviinietikkaa
2 rkl vaaleaa sienisoijakastiketta (tavallinen vaalea soijakastike, esim. Kikkomanin perussoija, käy aivan varmasti)
suunnilleen 2 ruokalusikallisen kokoinen loraus juoksevaa hunajaa
2,5 rkl rypsiöljyä
pieni loraus seesamiöljyä
puolikas tuore chili (olisi hyvin voinut olla enemmänkin, mutta se olikin mieto lajike)

Pilkoin pilkottavat ainekset. Sekoitin etikan, soijakastikkeen ja hunajan kulhossa. Sekoitin joukkoon öljyt ohuina noroina voimakkaasti sekoittaen (samaan tyyliin kuin majoneesia valmistettaessa). Lisäsin vielä loput ainekset ja laitoin jääkaappiin maustumaan lettujen täyttämisen ja paistamisen ajaksi.

Täyte

vajaa puoli desiä rypsiöljyä
pieni loraus seesamiöljyä
kevätsipulia
puolikas tuore chili

Laitoin uunin lämpenemään miedolle lämmölle. Kaulin taikinan ohueksi, noin leivinpaperiarkin kokoiseksi levyksi. Voitelin pinnan rypsi- ja seesamiöljyseoksella ja ripottelin päälle pilkotun kesätsipulin ja chilin. Käärin taikinalevyn tiukalle rullalle ja leikkasin neljään osaan. Venytin yhtä osaa niin pitkäksi pötköksi kuin pystyin, minkä jälkeen pyöritin sen spiraalille (vähän samaan tapaan kuin tämä käärme tässä on pyörittänyt itse itsensä spiraalille) ja sitten kaulin niin ohueksi kuin pystyin. Tässä vaiheessa piti varoa, ettei täyte pursuisi ulos. Pursuipa kuitenkin, muttei se ollut kovin vakavaa. Laitoin lätyn melko kuumalle pannulle rypsiöljyyn paistumaan ja sen paistuessa seuraavan lätyn samaan tapaan kuin edellisen. Kun ensimmäinen lettu oli valmis, laitoin sen uuniin pysymään lämpimänä ja ryhdyin paistamaan seuravaa, ja niin edelleen, kunnes kaikki lätyt oli paistettu.

Söin inkiväärikastikkeen, porkkanaraasteen ja Kill Bill 1:n kera. 






lauantai 25. tammikuuta 2014

Mari-tädin seikkailut Afrikassa osa 7: Jälkitunnelmia

Ensimmäinen matkanjälkeinen viikko Suomessa alkaa lähestyä loppuaan, eikä voi kuin todeta, että jos matka oli rankka, niin oli kotiinpaluukin. Kuten jo ehdin uumoillakin, Helsingin hyinen kylmyys, suhteellinen hiljaisuus ja lähes täydellinen vilinän puute ovat tuntuneet todella vierailta Bobo Dioulasson lämmön, melun ja jatkuvan tohinan jälkeen.

Viime päivinä olen lueskellut leirimme keskeisen järjestäjän Aakusti Oksasen uskontotieteen pro gradua vuodelta 2006, joka on kokonaisuudessaan ladattavissa  internetistä tämän linkin takaa.

Gradun sivuilla seikkailevat samat ihmiset, joihin saimme kolmen viikon aikana tutustua, ennen kaikkea mestarirumpalimme ja leirimme keskeinen järjestäjä Zoumana Dembele sekä hänen pikkuveljensä Amidou. Johdantoluvuissa taas on kerrottu Burkina Fasosta, sen kansoista, djembemusiikista ja tanssiperinteestä hyvin ytimekkäästi ja silti todella mukaansatempaavasti.

Suosittelen lämpimästi kaikille Burkina Fasosta, rumpumusiikista, kansanperinteestä ja minun Afrikan-puuhistani kiinnostuneille.

Lopuksi pieni videonpätkä, jonka kuvasin ensimmäisellä viikolla taksin ikkunasta: 

video

keskiviikko 15. tammikuuta 2014

Tong tong, tin tin tii! Eli Mari-täti Afrikassa osa 6: kamelengoni



Matkalle lähtiessäni kuvittelin, että tulisin Burkina Fasoon ensisijaisesti soittamaan rumpuja, toissijaisesti lomailemaan Länsi-Afrikan auringossa, näkemään paikallista elämää ja tanssimaan länsiafrikkalaisia tansseja. Kuten niin usein elämässä, kävi hiukan toisin. 


Ensimmäisenä kurssi-iltana Bobossa istuimme iltaa Anniinan saluunalla. Se on talo, jossa suurin osa kurssilaisista majailee. Syömme siellä lähes kaikki ateriamme ja vietämme muutenkin paljon aikaa. Noin kahdeksan aikaan illalla ovestamme astui sisään ihanin koskaan näkemäni tai kuulemani soitin. Se paljastui 16-kieliseksi kamelengoniksi ja soittajana oli Bouko Traoré, joka saattaa hyvinkin olla maailman tämän hetken paras ngonisti. Boukon ngoninsoitto on juuri sen sortin musiikkia, joka resonoi jossain syvällä olemukseni sisäkerroksissa. Siinä on ilo, suru, kauneus ja virtuoottinen taito yhdessä päräyttävässä paketissa.  

Onneksi en ensimmäisenä iltanamme tiennyt Boukon huippungonistin maineesta vielä yhtikäs mitään, sillä muussa tapauksessa en olisi luultavasti uskaltanut heti soiton tauottua marssia suoraan miehen luo ihailemaan soitinta, kysymään, saisiko sitä kokeilla ja olisiko hänellä mahdollisesti aikaa pitää minulle soittotunteja seuraavan kolmen viikon ajan. Soittotuntien sopiminen ei tietenkään Burkina Fasossa käy ilman suurta määrää neuvottelemista, säätöä ja eri ihmisten konsultointia, mutta lopputulos oli se, että pääsin ensimmäiselle ngonitunnilleni jo pari päivää myöhemmin. 


Kuultuani viitisen minuuttia Boukon soittoa tiesin myös, että minun on täysin mahdotonta lähteä tästä maasta ilman, että olen tosissani yrittänyt hankkia itselleni oman ngonin, joten samassa säätösyssyssä sain lopulta myös tehtyä soitintilauksen. Tulevaisuuden varalta huomautettakoon, että soittotuntien, soitintilauksen ja ennen kaikkea niiden hintojen yhtäaikainen säätäminen ei ole tässä maailmankolkassa lainkaan suositeltavaa, vaan kaikki sopimukset olisi parasta tehdä yksi kerrallaan. Kaikki kuitenkin onnistui lopulta erittäin hyvin, ja nyt minulla on oma, paikallisten soitinrakentajien paikallisesta puusta, kurpitsasta ja vuohesta valmistama kamelengoni.

Oma vauvani. Puuta, kalebassia, ja vuohennahkaa ja siimaa Burkinasta, narua, ja metallia muualta ("Euroopasta" eli mitä luultavimmin Kiinasta).   



Kävi siis niin onnellisesti, että ensimmäisen kurssiviikon torstaina pääsin ensimmäiselle ngonitunnilleni. Tunnit pidetään Boukon kotona, joka sijaitsee noin kolmensadan metrin päässä minun kotioveltani. Lyhyestä etäisyydestä huolimatta Boukolla on tapana hakea minut ja ngonini tunneille mopollaan. Uskoisin, että tämä johtuu yleisen huomaavaisuuden lisäksi ennen kaikkea siitä, että Bouko ei erityisemmin halua kaltaiseni tubaabunaisen* pölähtävän kotiinsa varoittamatta. Lisäksi hyvin lyhyestä matkasta ja hienon asuinalueemme turvallisuudesta huolimatta Boukon kotikortteli ja kortteliemme väliin jäävä jättömaa edustavat huomattavasti meidän hienostoaluettamme epämääräisempää seutua, joten olen ollut aluksi hiukan kummalliselta tuntuneeseen järjestelyyn lopulta varsin tyytyväinen.


Tuntimme alkavat siitä, että Bouko koputtaa portillemme, minä nappaan mukaan ngonini, avaimet, vesipullon ja ehkä pari pulloa Ya Tonicia (tai Youki Toncia, jos minulla on ollut huono kauppaonni. Ya on paljon parempaa kuin Youki, ja muistuttaa kilpailijaansa enemmän molempien schweppesiläistä esikuvaa). Portista päästyä Bouko soittelee ngoniani niin kauan, kunnes saan portin kunnolla lukkoon. Tähän yleensä vierähtää tovi jos toinenkin – lukko toimii oikein hyvin, mutta sitä pitää kääntää kolmesti päinvastaiseen suuntaan, kuin luulisi, ja minä olen sen lukitsemisen suhteen jokseenkin neuroottinen etenkin, jos talolle ei jää ketään.
 
Aluksi tervehdimme saman sisäpihan asukkaita, jotka viettävät aikaa kotiensa edustoilla rupatellen ja tupakkaa poltellen tai vaihtoehtoisesti lakaisevat, pesevät pyykkiä, laittavat ruokaa, opiskelevat, juoksevat edestakaisin asioilla tai tutkivat kiertelevien kaupustelijoiden valikoimia. Tähänastisten tuntiemme aikana Boukon sisäpihalla on ollut mahdollisuus ostaa muun muassa kankaita, koruja, erilaisia auton osia, elektroniikkaa, tyhjiä pulloja ja upouuden näköisiä lakanoita, joiden pakkauksissa lukee suurella IKEA. 

Tervehdyskierroksen jälkeen Bouko etsii käsiinsä meille istuimet milloin mistäkin. Jos jakkarat ovat eri kokoisia, hän tarjoaa minulle aina niistä korkeampaa, mutta minä vaadin saada istua pienemmällä, koska olen seistessä reilusti päätä Boukoa lyhempi, ja jalkani vasta Boukon jalkoja lyhyemmät ovatkin. Lisäksi matalalta jakkaralta on helpompi soittaa ngonia kuin korkealta. Kaikkein helpointa olisi soittaa maassa istuen, mutta päivittäisten jakkaraneuvotteluidemme intensiivisyyden vuoksi en ole rohjennut ehdottaa moista moukkamaisuutta. Neuvottelumme päättyvät aina siihen, että minä saan tahtoni läpi, Bouko kysyy kellonaikaa ja aloitamme tunnin laittamalla soittimemme samaan vireeseen.


Minun ngonissani on kymmenen kieltä ja metalliset viritysnupit. Lisäksi sitä koristaa ilmiselvä Pikku Myy (toisin sanoen Bamfora-tekstissä mainitsemani Aja). 












Kuten edellä mainitsinkin, Boukon ngonissa kieliä on kuusi enemmän kuin minun ngonissani. Lisäksi Boukon ngonissa on perinteisemmät puiset viritysnupit, jotka vaativat kunnolla toimiakseen juuri oikean määrän kosteutta. Jos ngonissa on perinteinen virityskoneisto, sitä on jatkuvasti kasteltava, jotta nupit pysyvät hiukan turvonneina ja paikoillaan. Jos taitamaton ngonisti laittaa soittimeensa liikaa vettä, käy luonnollisestikin niin, että nupit turpoavat niin, että ne eivät liiku enää mihinkään, jolloin ei auta muu kuin odottaa, että vesi haituu. Tosin Bobossa tämä käy mitä todennäköisimmin hyvin äkkiä – läpimärät pyykitkin kuivuvat yleensä alle tunnissa – mutta tätä en ole päässyt koskaan todistamaan, sillä Bouko osaa tietenkin asiansa täydellisesti, ja oma soittimeni ei onneksi kotiseudullaan kostutusta vaadi. Odotan kauhulla, millaista jälkeä kotimme rutikuiva sisäilma upouudessa tilausngonissani tekee, mikäli Air France on suopealla tuulella ja saan kaikukopan ehjänä perille.

Virityskoneistoa ja kielten määrää lukuun ottamatta kaikki kamelengonit tuntuisivat olevan pitkälti samanlaisia. Ngonia soitetaan yleensä molempien käsien peukaloilla ja etusormilla näppäillen, mutta muutkin soittotavat ovat erittäin mahdollisia. Kaikukoppa on tehty kalebassista, jonka päälle on viritetty vuohennahka, joka on naulattu paikoilleen suurella määrällä enemmän tai vähemmän koristeellisesti aseteltuja niittejä. Minun ngonissani niitit on asetettu spiraalikuvioiksi. 







Kaikukopassa on reikä, joka tuntuisi olevan aina joko pyöreä tai Afrikan mantereen muotoinen. Vanhemmissa ngoneissa on suosittu pyöreää muotoa, mutta tällä hetkellä Afrikan muotoinen reikä tuntuisi olevan suuressa suosiossa kaikissa muissakin kuin varta vasten meitä soittavia tubaabuja varten rakennetuissa ngoneissa ja muissakin kaikukopallisissa kielisoittimissa (kuten vaikkapa ngonia laajemmalle levinneessä ja sitä läheisesti muistuttavassa korassa). Monet ihmiset ja aivan erityisesti muusikot, tanssijat ja soitinrakentajat täällä ovat erittäin ylpeiltä kulttuuristaan ja perinteistään ja vaikuttavat kokevan vahvaa yhteenkuuluvuutta myös muun Saharan eteläpuolisen Afrikan sekä afroamerikkalaisen kulttuurin kanssa, ja Mama Afrikan kuva soittimessa on ymmärtääkseni tapa osoittaa tätä yhteenkuuluvuutta.   

Soittotuntimme tapahtuvat siis Boukon rauhallisella sisäpihalla, jossa hyvin harvoin on tuntiemme aikana enemmän kuin kahdeksan ulkopuolista kuuntelemassa, kun Bouko ja tubaabo soittavat ngonia. Istumme Boukon ulko-oven edustalla mangopuun alla, jonka oksalle on jostain syystä ripustettu housut (kuivumassa ne eivät siinä ole, sillä pyykkinaru on aivan puun vieressä). Suoraan edessämme on pölyinen maastoauto, josta on puhjennut vasen eturengas. Sekä taloa kiertävällä vaaleaksi rapatulla muurilla että vastapäisellä seinällä vilistää tämän tästä kaiken värisiä, kokoisia ja muotoisia liskoja – lintuja täällä näkee hyvin vähän, mutta liskoja sitäkin runsaammin. Eilen tuntimme oli erinäisten poikkeusolosuhteiden vuoksi meidän pihallamme, ja pistin merkille, että meillä näkyi soitin aikana vielä tavallistakin enemmän liskoja. Ehkä ngonin ääni koskettaa niitäkin. 




* Tubaabu on dioulaa eli bambaraa ja tarkoittaa tietenkin valkoista.