Mari-tädin seikkailut Marissa, osa 3: Kahvia!

Sain jo Pietarin-junassa tietää, että Joškar-Olasta on erittäin vaikea löytää hyvää kahvia. Venäläiset juovat perinteisesti vain teetä, joten kahvi on ennen kaikkea ulkomaalaisia varten. Se on aina pikakahvia ja lähes aina vielä huonointa mahdollista sellaista. Asia olisi tietysti ollut pääteltävissä – kyllähän minä venäläisten hienon teekulttuurin samovaareineen tiedän, kuten senkin, että jos tee on hyvä, niin kahvi ei yleensä sitä ole, ja päinvastoin. En kuitenkaan ollut suonut asialle ajatustakaan, joten tieto tuli tullessaan melkoisena järkytyksenä. Olin oikein tyytyväinen, että lähtöaamuna join myöhästymisenkin uhalla kahvini kokonaan loppuun.

Pidän kovasti kahvista, enkä ole sen suhteen mielestäni kovinkaan nirso. Kahvi on minusta hyvää silloin, kun se ei ole kovin laihaa, paketti ei ole ollut liian kauan auki eikä kahvi ole seissyt keittimessä liian pitkää aikaa. Jos kuitenkin tilaan kahvilassa espresson tai vaikka capuccinon, herää se puoli minusta, joka muistuttaa kovasti tiettyjen hifisteiksikin kutsuttujen henkilöiden käytöstä elekroniikkaliikkeessä. Kyseessä on sama puoli, joka kitaraa ostaessaan käytti tuntikaupalla aikaa muun muassa kitaran valmistustapoihin ja puulajeihin perehtymiseen, ja joka pitää exel-taulukon avulla kirjaa kaikista kokeilemistaan kitarankielimerkeistä. Käsittääkseni jotkut kutsuvat tällaista toimintaa nörttiydeksi sen laajassa mielessä. Jos nörttiys määritellään pöhköyttä lähenteleväksi intohimoksi jonkin alan teknisiä yksityiskohtia kohtaan, olen ehdottomasti kahvinörtti.

Minun kahvilaespressoni pitää mielellään lähennellä täydellisyyttä. Se pitää valmistaa sopivan tasapainoisesta, tummapaahtoisesta kahvipapusekoituksesta, joka on jauhettu juuri sopivan karkeaksi juuri ennen keittämistä. Yleensä suomalaisissa kahviloissa mennään pieleen lämpötilan kohdalla: jos espresson keittää liian kuumalla vedellä, se palaa, ja lopputuloksena on hyvin kitkerä kahvikupillinen. Oikein keitetty espresso ei ole kitkerää, eikä sen pinnalla olevassa vaahdossa ole pieniä mustia pisteitä, jotka ilmaantuvat, kun kahvi kärähtää kovassa paineessa.

Pietarissa kahvin löytäminen ei tietenkään ollut ongelma, vaikka Moskova-aseman viereisen espressobaarin kahvilistan ja tilaamiemme vaihtelevan tasoisten tuotosten perusteella olikin aika selvää, että mitään vakiintunutta kahvikulttuuria ei Pietarissakaan taida olla. Minun tilaamani tuplaespresso oli hiukan laiha ja palanut mutta kuitenkin aivan juotavissa, mutta Juha-setä meni tilaamaan jääkahvin, joka oli yhtä kuin sokerilla maustettua jäämurskaa, jonka päälle oli kaadettu (palanut) espresso ja vähän maitoa. En hyväksy.

Junamatkalla ratkaisin kahviasian keittämällä pikakahvia junasta saamaani kauniseen tsaikkalasiin. Kofeiininpuutteessa kitkerä litku upposi melkeinpä irvistämättä, vaikkei minulla ollut edes maitoa.

Maanantaina päätin alistua kohtalooni ja sinnitellä koko päivän pelkällä teellä. Pahimmat vieroitusoireet taittuivat onneksi teen avulla melko hyvin, mutta totta kai päätä särkee ja olo on ärtyisä, kun kahdentoista kupin päiväannoksen pudottaa yhtäkkiä ensin noin puoleen ja sitten kokonaan pois.

Tiistaina menimme Jonkun Tyypin kanssa läheiseen 24 tuntia vuorokaudessa avoinna olevaan fiiniin супермаркеттиин, jossa – oi ihme – myydään pressopannuja! Hyllyssä oli kaiken pikakahvin lisäksi tasan yksi paketillinen pannukahvia, joka maksoi yhtä paljon kuin itse keitin, joka oli onneksi sentään erittäin kohtuullisen hintainen. Laskun suuruudeksi tuli 1500 ruplaa eli nelisenkymmentä euroa. Ei se parikymppiä keittimestä vielä mitään, mutta että kahvipaketista. Tosin tässä tuoretta pressokahvia siemaillessani ei tunnu missään.

Seikkailut jatkuvat osassa 4.