Capilotractées eli itkua, naurua ja karvoja

Uuden sirkuksen keskus Cirkossa Helsingin Suvilahdessa on vielä hetken meneillään Cirko-festivaali, jossa pääsee näkemään kaikkea huimaa. Olen aina tykännyt kovasti sirkuksesta ja etenkin nykysirkuksesta, jota pääsin ensimmäistä kertaa seuraamaan katsomoetäisyydeltä tasan vuosikymmen sitten Ville Walon ja Kalle Hakkaraisen huikeassa Odotustila-esityksessä Kiasmassa. Siitä on muuten Cirko festivaaleilla ainakin vielä huomenna 10-vuotisjuhlaesitys. Mari-täti suosittelee, vaikkei nyt itse aiokaan toista kertaa sirkuskatsomoon näin lyhyen ajan sisään. Tänään oli nimittäin huikeutta kyllin yhdelle viikonlopulle, nimittäin Sanja Kososen ja Elice Abonce Muhosen esityksessä nimeltä Capilotractées.

Mikäli esityksen aloittanutta laulua on uskominen, capillotractées tarkoittaa hiuksista vetämistä (oman kielitajuni mukaan tarkemmin ottaen 'hiukset vedettyinä' tai jotain sinne päin). Tässä tapauksessa se tarkoitti aivan erityisesti hiuksista roikkumista. Käsiohjelman mukaan kyseessä on hyvin vanha tekniikka, jota ei paljon enää nykymaailmassa harrasteta. Itse en ollut koskaan tätä ennen kuullutkaan. Näytti hienolta, mutta välillä teki kyllä pahaa katsoa.

Lavalla oli suunnilleen kaikkea, mistä minä aivan erityisesti pidän: tanssia, akrobatiaa, upeita vintagehenkisiä vaatteita, monellakin tapaa nostalgista musiikkia (mm. tämä, tämä, tämä ja tämä) nylonkielinen kitara, sähkökitara, bassokitara, ukulele, balettitossut, laulua, runoja, ranskaa, suomea, englantia ja kauniita korkokenkiä. Minkäänlaista ruokaa en tosin muista nähneeni. 

Sanja Kosonen ja Elice Abonce Muhonen ovat äärimmäisen taitavia monessa suhteessa ja todella hyviä, luontevia esiintyjiä. He tuntuivat olevan lavalla hyvin aidosti omia itsejään, ja juuri siksi heihin oli äärimmäisen helppo samastua. Esityksen kantavana teemana olivat tietysti hiukset ja karvat noin yleisemminkin, mihin minun niin ikään oli helppo samastua – minuthan tunnetaan suosimassani kauneushoitolassa ensisijaisesti vähemmän mairittelevalla nimellä ”se karvainen nainen”. Tämänkin vuoksi yksi esityksen aikana lausutuista runoista tuntui suorastaan minulle osoitetulta.

Sitten muuten oli vähän niin kuin Proustin Combrayta lukiessa. Teos oli täynnä hämmentävän tuttuja yksityiskohtia, jotka aika ajoin avasivat kaikki padot niin, että piti itkeä ääneen ja nauraa ääneen. Huh ja vau.