Luin Mika Waltarin Suuren illusionin ensimmäisen kerran 16-vuotiaana ja inhosin sitä. Inhosin siinä kaikkea sitä, mikä tällä kertaa kertaa oli kaikkein nautittavinta. Kaikki se naiivius ja tunteen palo, joka on verhoutuvinaan maailmaa nähneen kyynisyyden alle. Kaikki se nykyaika vauhdin ja eksotiikan kaipuineen. Kaikki ne yhteen lausekkeeseen typistetyt virkkeet. Sininen yö. Valoreklaamien loiste. Suurkaupungin turmeltunut kuhina. Absintti. Illusioni.
Mika Waltari täytti kaksikymmentä vuotta samana vuonna, kun Suuri illusioni ilmestyi, eli 1928. On lähes käsittämätöntä, että joku niin nuori on voinut kirjoittaa jotain tuollaista. Tällä lukemalla tajusin, miten huiman suvereenisti Waltari pyörittää kaikkia niitä kliseitä, joista Suuri illusioni koostuu, ja miten kliseiden alta väikkyy oivalluksia yhdestä sun toisestakin asiasta.
Suosikkikohtiani koko kirjassa kohta, jossa kerrotaan rakastettujen naisten valokuvista, orkideoista ja nyrkkeilyhansikkaista. Suosittelen lämpimästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti